So light 'em up up up, I'm on fire

Olen ollut viikonlopusta lähtien ihan kamalan kipeä - sunnuntaina oli lähemmäs 39 astetta kuumetta, vieläkin ihan järkyttävä kurkkukipu ja yskäkin alkoi eilen. Vähän alkaa olla paniikkia ilmassa, sillä perjantaina on äidinkielen tekstitaito ja olisi kiva siihen mennessä olla terve. Huomenna lääkäriin.

Eilen tapahtui kuitenkin jotakin, joka onnistui piristämään minua.

Fall Out Boy - bändi, joka ilmoitti muutama vuosi sitten jäävän "määrittelemättömän pituiselle tauolle" ja jonka siis luulin jo lopettaneen ja joka oli minulle joskus yläasteella about koko elämä - julkaisee huhtikuussa uuden albumin ja julkaisivat juuri uuden singlen.

Tyhmää kyllä, aluksi minut valtasi hirveä paniikki ja ahdistus - mitä jos en pitäisikään heidän uudesta musiikistaan? Kuunneltuani My Songs Know What You Did In The Darkin ensimmäisen kerran en oikein osannut sanoa mitään, mutta nyt kuunneltuani sen useamman kerran olen ihan mielettömän iloinen.

Tämä on edelleen sama bändi ♥

En ehkä enää osaa rakastua heihin samalla tavalla kuin silloin 13-vuotiaana, mutta voi hitto minulla on ollut ikävä tätä bändiä! Ja tämä tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitsekaan luopua toivosta erään suurimman unelmani suhteen - voinkin ehkä joskus nähdä heidät livenä!

A movie script ending

Enkun yo-kuuntelu on huomenna ja koska en aikaisemmin ollut sitä sen kummemmin stressannut/mitään, pari viimeistä päivää onkin sitten hermostuttanut sen takia oikein kunnolla. En voi muuta kuin tehdä parhaani, mutta on todennäköistä, että loppujen lopuksi olen kuitenkin ainakin vähäsen pettynyt itseeni.

Enkun kirjallinen osa (joka on viikon päästä maanantaina) ei stressaa niin paljoa, olen kuitenkin harjoitellut enemmän kuin osasin odottaa ja osaan mielestäni ihan tarpeeksi hyvin, kunhan tässä vielä muutaman jutun kertaan.

En ole tällä viikolla saanut tehtyä oikein muuta mainitsemisen arvoista, kuin katsonut elokuvia, kun olin kipeäkin ja parina päivänä koulusta pois - mitä muutakaan siis tehdä?

Tiistaina sain katsottua ensin kauan metsästämäni ja sitten liian kauan dvd-hyllyssäni odotelleen Rocky Horror Picture Shown. Se oli oikeastaan juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan - kummallinen ja häiriintynyt. Plus mahtava soundtrack. Hahmoista tykästyin eniten Magentaan ja Columbiaan. Professori Frank N. Furter aiheutti vähän ristiriitaisia tunteita - en ole ikinä pitänyt Tim Currysta erityisemmin näyttelijänä (päällimmäisenä tulee aina mieleen Scary Moviet, ugh), mutta rooliinsa hän kyllä sopi tässä hyvin, ei moni tuohon pysty uskottavasti. Mutta maineensa arvoinen kulttileffa kyllä.

Eilen poikaystäväni toi mukanansa videovuokraamosta komedian nimeltä Pelimiehen painajainen (Ghosts of Girlfriends Past), joka osoittautui vähän hämmentäväksi versioksi Charles Dickensin Saiturin joulusta. Olihan se ihan hauska, mutta kuten voi arvata, juoni oli aika ennalta-arvattava, eikä leffa mitään tunteita herättänyt, ehkä vain ärsyyntymistä päähenkilö Connor Meadin tavan kohdella naisia takia.

Sen jälkeen päädyttiin katsomaan Notting Hill - ja se ei kyllä petä koskaan ♥ Paras romanttinen elokuva ikinä, hauskakin vielä. En ollut muistanut, että tuota katsoessa saa nauraa niin paljon.

Tänään aloimme aamupäivällä sattumalta katsomaan TV5:ltä teinileffaa nimeltä Love Wrecked, joka olisi ehkä ollut parempi jättää katsomatta. Kesätyöpaikka hienossa hotelissa, friendzonetettu koiranpentusilmäinen paras ystävä, romanssi kuuman rocktsaran kanssa, kiusaava ja ilkeä pahistyttö... Voitte kuvitella.