Katsoin eilen kaverini kanssa American Beautyn, kaikesta häiritsevyydestään huolimatta se oli ihan hyvä elokuva. En sanoisi, että juoni olisi ollut ennalta-arvattava - ei todellakaan -, mutta minua huvitti se, kuinka onnistuin arvaamaan etukäteen ne kaikki absurdeimmat juonenkäänteet.
Kaikki hahmot tuntuivat jotenkin ihan tärähtäneiltä (paitsi ehkä Jane), elokuvassa tuli hahmojen ongelmien kautta ilmi aika paljon erilaisia teemoja.
Janen ja Rickyn suhde oli jotenkin tosi suloinen, heti kun sitä Rickyn videokuvauspakkomieltä alkoi ymmärtää ja se ei tuntunut niin hämärältä. Ja ne Rickyn näyttelijän (Wes Bentley) silmät olivat tosi jännät - tavallaan se kiinteä tuijotus oli tosi ahdistava, mutta kuitenkin vangitseva ja aiheutti pienen kuolausreaktion joka kerta.
Lisäksi elokuva vahvisti ärsyyntymistäni ah-niin-ihanaan esikaupunkiperhe-elämään. Kulisseja täytyy pitää yllä viimeiseen asti, vaikka kaikki hajoaakin käsiin aivan täysin. Ei. Se.Vaan. Voi. Toimia. Niin.
~
Huomasin äsken, että olin ilmeisesti eilen musiikkitiedostojani siivoillessa ja siirrellessä niitä kansiosta toiseen onnistunut kokonaan poistamaan kaikki George Harrisonit koneeltani. Nyyh. Pitää alkaa metsästää niitä takaisin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti